Vaan niin onnellinen

Eilen hiihdin. Pitkästä aikaa. Vanhoilla voiteilla lähdin, se kuului strategiaan - sittenpähän taas on intoa voidella, kun muistaa miten tuskaa oli vanhoilla voiteilla. Suksissani ei ole ollut muuta kuin luistovoidetta kymmeneen vuoteen. Silloin opin luisteluhiihdon ja heti minusta tuli todella vannoutunut luistelija. En laita suksiini pitoa edes koululaisten kanssa hiihtäessäni, käsivoimat riittävät pidoksi. Käsivoimaa pitää olla sen verran, että pysyy ylämäessä paikoillaan, kun tsemppaa luokan viimeisimpiä hiihtäjiä, jotka ovat valuneet ihan vipona tulevan open syliin. "On se niin kiva, kun sä viitsit hiihtää oppilaiden kanssa", sanoo joku kollega. Mitäs tuosta, totta kai viitsin! Ladulla on niin mukavaa. Tämän viitsimisen olen kai imenyt jo äidinmaidossa. Äidin kanssa käytiin aikoinaan hiihtolomalla Savossa Nilsiässä Mummin luona hiihtämässä. Nilsiän kirkolta Tahkolle ja takaisin - kuinkahan monta kilometriä? Ja lyhyempiäkin latuja siellä kovasti silloin kierrettiin. Äidin kanssa.

Tänään sitten taas oli uimapäivä. Opin uuden lajin: perhosuinnin. Kivan nopeasti alitajunta oli toiminut. Muutamia potkuharjoituksia oltiin tehty aikaisemmin, ja nyt se sujui, vaikka raskasta oli ne muutamatkin metrit. Ensin tajusin potkun, kun sukelsin. On tosi hauskaa, kun laattojen viivat vilistävät ihan lähellä silmiä, kun pohjassa niin sukeltaa! Pelkkä potku pinnalla ei oikein sujunut, mutta kun siihen yhdisti käsivedon, niin sujui jo paremmin. Sain myös käsiveto + 2 potkua -rytmistä ihan kivasti kiinni - näin alkajaisiksi. Ei paha ollenkaan. Ehkä kohta voin sanoa osaavani myös perhosta!

Mä vaan niin pidän uimisesta! Muistuu mieleen ystäväni, joka opiskeluaikanaan käytti kokonaisen lukukauden opintolainan kirjoihin yhdellä kertaa. Minä järkinaisena huudahdin: MITÄ sä oikein ajattelit? "En mä mitään ajatellut - mä olin vaan niin onnellinen", kuului vastaus. Niin - en minäkään nyt tiedä, mistä se johtuu, mutta mä vaan olen niin onnellinen uidessani.