Nuorten kirjasarjaan "Karmea totuus" voisi liittää uuden kirjan nimeltä "Karmea totuus (liisan) uinnista"... Onneksi "Maailman lyhyimmät kirjat" -sarjaan se ei sentään kuulu...
Tänään en mennyt juoksemaan ennen uintia, mutta suurisuisena ihmisenä innostuin höpöttämään uimahallin kassatädin kanssa uimisesta. Kerroin, että olen oppinut jotenkuten vapaauinnin ja hänpä puolestaan innostui suosittelemaan uimaseuran tekniikkakurssia, joka oli juuri kohta alkamassa. No, heti oli otettava tilaisuudesta vaari ja muutaman valmentajan kanssa vaihdetun sanasen jälkeen olin jo valmis osallistumaan yhteiseen harjoitteluun. Altaassa harjoittelimme käsivetoja eri tavoin, mutta siinä vaiheessa, kun pullarit laitettiin jalkoihin alkoi totuus täysin paljastua. Räpiköin altaan mitan juuri ja juuri uiden. Kroppa tahtoi venkuilla puolelta toiselle ja varsinkin oikean puolen liikkeet hukkantuivat täysin. Aina, kun lähdin uudelleen suorittamaan altaan ylitystä kävi sama juttu. Totuus oli se, että uinnissani eivät kädet toimi, ainakaan tehokkaasti. Lohtua sain siitä, että potkupuoli on kunnossa. Erikoista tässä on se, että kesäkuussa, kun löysin vaparin edes alkajaisiksi, ongelma oli enemmänkin jaloissa. Silloin jalat vajosivat pohjaan - nyt kuulemma etupuoli vajoaa...
Harjoitusta siis, valmentajan valvovan silmän alla.
4 vuotta sitten
2 kommenttia:
Moi,
kyllä se uinti siitä hoituu ja rupeaa sujumaan. Tekniikkaa ja tekniikkaa. Myös uusi tilanne ja ehkä pieni jännitys ( valmentajan silmät ja muut treenaajat) voi sotkea herkkää uintia.
t. Tuikku
Olin tänään toisen kerran tekniikkatreenissä. Hyvää teke harjoitus!
t. liisa
Lähetä kommentti