Odotukset eivät olleet korkealla. Pääsisinpä maaliin. Lähtökohtani on useamman vuoden treenaus, mutta siihen on liittynyt pikkupikku rajoitteita... Ensimmäinen ja tärkein on juoksutreenien vähäinen määrä. Jos treenitunteja on vuodessa noin 400 ja niistä 29 tuntia on juoksua, jokainen ymmärtää, miksi juokseminen ei suju oikein hyvin. Toinen rajoitus on vähäinen pitkien lenkkien määrä - tai no, mitkä lasketaan pitkiksi lenkeiksi ja mitkä ovat vain lenkkejä, siitähän voidaan keskustella. Omasta mielestäni puolimatkalle treenatessa tehdään pitempiä lenkkejä, kuin mitä minä itse olen tehnyt.
Treeneistä huolimatta valmistauduin viime hetken ilmoittautumisen jälkeen kolmessa viikossa ensimmäiselle triathlonin puolimatkalle. Tein muutaman oikeasti pitkän pyörälenkin, juoksin hieman ja uin. Lepäsin. Venyttelin. Jätin sokerin pois, koska kilojahan ei saa olla liikaa, kun on kestävyysurheilija... Paikkasin märkäpuvun. Etsin vanhan silmälasien huurteenestoaineen ja suihkautin uimalaseihin. Huollatin pyörän.
Kisaa edellisenä yönä heräsin ja hetken mietin tulevaa. Onneksi sain unen päästä kiinni ja nukuin sikeästi aamuun saakka. Olin jo laatinut strategiani: ensin uin 1,9km plus omat kiemurani, sitten pyöräilen 90km ja sitten juoksen ja kävelen 21,1km! Hyvä strategia! Vaihdot teen rauhallisesti.
Uintilähtöä odotellessa:
Uintilähdöt tapahtuivat porrastetusti 3 minuutin välein. Ikänaisten lähtö oli toiseksi viimeinen. Takaa ei ollut tulossa kuin joukkuekilpailijat. Sijoittauduin lähdössä keskivaiheille, ja pohdin jo taakse päin siirtymistä, mutta joku sanoi minulle, että ei kannata siirtyä. Se olikin hyvä neuvo, koska jouduin heti alussa ohittamaan muutamia minua hitaampia naisuimareita.
Uintireitti oli ihanan hyvin merkitty. Poijut olivat suuret ja sopivin välimatkoin, varsinkin lähtösuoralla. Turvaveneitä näytti olevan jatkuvasti lähellä. En pelännyt yhtään, vaikka suuntasimme ulapalle, ja takasuoralla aallokko oli todella kova. Outoa, että uinti matalassa mökkijärvessä pelottaa, mutta kisatessa isossa järvessä, kovassa aallokossa, ei pelota yhtään! Onko se sitä mielen hallintaa? Miksi hallinta ei onnistu tyynessä kotijärvessä? Ilmeisesti olin kuitenkin joutunut tsemppaamaan uintiosuudella, koska yllätyksekseni tein uinnissa kisan kovimmat sykkeet ja kovimmat keskisykkeet!
T1 -vaihdossa puin pitkähihaisen pyöräilypaidan ja puuvillasukat, koska varauduin mahdolliseen kylmään sateeseen. Minuutteja kului tuohon, näin jälkikäteen ajateltuna, aivan liian paljon. Heitin vaihtopussukkani säilöön ja hain pyöräni. Toisten pyörät odottivat vielä telineissä. Entinen kilpailustrategiani, uimalla ja pyöräilemällä karkuun ja sitten odottaen juoksuosuudella takaa tulijoita, näytti toistuvan täälläkin.
Nautin ensimmäisen energiageelini pyöräilyn alussa. Ei ollut mitään pelkoa siitä, että olisin heittänyt geelipussiroskan maastoon, koska pussi liimautui sormiini ja tankooni tahmeana klönttinä. Pysähdyin ensimmäisellä huoltopisteellä juomaan ja pesemään geelin jämät pois. Matka jatkui ja huomasin, että vauhtini on hyvä: noin 30km/h. Vastatuuli vaivasi, mutta kääntöpaikat tulivat yllättävän nopeasti. Huolehdin tarkasti, ettei jalkoihin tullut happojen tuomaa väsymystä vaihteita ja kadenssia (polkunopeutta) vaihtelemalla. Pysähdyin kolmella neljästä huoltopisteellä ihan oikeasti: jalat pois polkimista, jalat maahan ja selkä suoraksi. Pisteiden jälkeen huomasin, että ohittelin taas samoja selkiä! Ehkä pysähtyminen olikin ollut järkevää kokonaisjaksamisen kannalta. Neljännellä huoltopisteellä en pysähtynyt, koska olin jo niin innoissani hyvästä pyöräilystäni, vaan nappasin juomapullon vauhdissa...
Pyöräilyn loppumetrit:
T2 vaihto oli yhtä hidas kuin T1. Vaihdoin sukat ja kompressiosäärystimet kompressiosukkiin, koska minulla ei ollut urheilusukkia mukana! Tiesin, että tällä matkalla kannattaa olla sukat jalassa, vaikka yleensä juoksen juoksuosuuden ilman sukkia. Juoksun alusta lähtien vatsa tuntui hieman aralta, ja siksi en ottanut matkalla enää geeliä. Pyöräilyosuudella olin nauttinut kaksi geeliä ja se sai riittää. Huoltopisteillä nautin vettä, urheilujuomaa, suolakurkkua ja suolaa. Suola maistui erityisen hyvältä. Vessaan oli päästävä juoksun alussa. Löysin itselleni (ikäisilleni?) sopivan vessan vanhusten palvelutalosta reitin varrelta - siinä oli kyltti, että "Finntriathlon WC"! Luksusta!
Juoksu oli - no - ihan kamalaa. Kaksi kierrosta meni kohtuullisesti, mutta sitten oli jo pakko kävellä. Oikean jalan polven sivuun pisti kipeästi. Kävelin, yritin kilpakävellä, juoksin vähän - näin etenin. Kello näytti kuitenkin hyvin kohtuullista aikaa ja laskin, että voisin käyttää vaikka tunnin molempiin viimeisiin kierroksiin, ja pääsisin silti hyvissä ajoin maaliin! Aikaa siis oli. Ihmeellisesti matka siis eteni ja pääsin viimeiselle kierrokselle. Viimeisellä kierroksella pohdin, olenko tosiaan jo näin pitkällä, vai pitääkö vielä varmuuden vuoksi lähteä uudelle kierrokselle. Tuo kertoo pienestä väsymyksestä ja todellisuuden tajun hämärtymisestä. Karistin kuitenkin nämä ajatukset mielestäni, koska tiesin että olen laskenut ihan tarkasti kulkemani kierrokset.
Maalisuoralla:
Maaliin pääsy oli ihanaa. Kuuluttaja ei reagoinut mitenkään - olinko siis sittenkään maalissa? Sitten hän kuulutti ja mainitsi kuin ohimennen, että olen naisten 50-54 -sarjan voittaja. En uskonut korviani, mutta nostin silti käteni ylös. Voihan sitä riemuita, vaikka ei se olisi tottakaan, mutta jälkikäteen selvisi, että totta se on. Uskomatonta, mutta totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti